Reissukissa-Pessi ja Koirajengi Sipoonkorven kansallispuistossa

Se onnistui sittenkin. Sipoonkorpi valloitettu. Oli kissan 8. kansallispuisto. Helpolla ei Sipoonkorpi meitä kuitenkaan päästänyt. Vesijuoksuksi meni retkeilymme tänään. Osalla ihan uimareissuksi. Koirat eivät valittaneet, eikä kyllä Pessikään. Ehkä emme turhaan kutsu kissaa välillä Pessi-pässiksi. Semmoisella  jääräpäisyydellä kaveri nimittäin suoritti oman osuutensa 😎 Reppuun menosta ei voitu edes keskustella. Syliin  nappasin kissan pahimpia lammikoita ylittäessämme, mutta niin rimpuili veikkonen sylissäni, etten kyllä yhtään ylimääräistä metriä häntä viitsinyt väkisin kantaa. Käyttäytyi kuin uhmaikäinen taapero, jolla menossa "mää itte-kausi" 😀

Kotona ei vielä oltu "mää itte-tunnelmissa. Koirat olivat eteisessä valmiina lähtöön, mutta yksi aamu-uninen kissa näytti tältä 😉 Onneksi retkikohteeseen oli kahden tunnin ajomatka.

Ajoin auton Tasakallion parkkipaikalle, ja johan oli Pessi hereillä.

Opastauluun tutustutaan jälleen asiantuntijan elein.

Pessille reitti olisi jo selvä, mutta koirat lukevat vielä tuoreimmat nosebook-päivitykset.

Ei muuta kuin menoksi.

Karu totuus olosuhteista valkeni hyvin pian. 190 km:n ajomatka esti kuitenkin perääntymisen.

Pessi ylitti puroja hyppien kiveltä kivelle.

Ja vielä viimeinen pitkä loikka kivelle Hetan viereen.

Temppuradan yksi osio suoritettu. On hän vaan taitava kissa 😀

Tämä taisi olla  temppuradan  kuivin osuus 😀

Ripustin sitten pikkukoiratkin hetkeksi puuhun kuivumaan 😉

Siinä Storträsk - lohilampi. Kyllä kissa lohen päälle ymmärtää.

Tulisiko saalista ihan vaan tuijottamalla?

Kummasti se vesi kiehtoi kaikkia, vaikka olisi luullut sitä lajia olleen jo riittävästi.

Järven rannalla oli taukopaikka, mutta meillä ei ollut vielä nälkä.

Ainoa kierroksella näkemämme ihminen oli järvellä touhuava pilkkijä. Sen verran epäilyttävä ilmiö, että parempi tarkkailla tilannetta hieman piilosta.

Matka jatkui. Ikävä kyllä edessä oli vielä märempi osuus. Kansallispuistojen kiertäminen osaa olla vaativaa puuhaa!

Urhoollisesti kissa kuitenkin retkikuntaansa johdattaa luonnonvoimia uhmaten.

Tassujen kastuminen kuitenkin selvästi inhottaa yhtä retkeilijää 😉

Etenimme hitaasti nauttien järven pysähtyneestä tunnelmasta. Karun kaunista maisemaa.

Mindfullness ❤

Tuijotus tulevaan. Taisivat huomata, minkälainen loppurutistus meitä vielä odotti 😉

Siitä se polku menee. Pessi kuulemma kiertää. Tässä kohdassa nappasin kissan syliini, eikä kaveri edes vastustellut. Ymmärsi selvästi realiteetit.

Tästä tulimme yli,  tai oikeammin sanottuna läpi 😎 Edessä oikealla on avanto. Siihen molskahti iso musta Ropi, mutta ikävä kyllä myös Saaga, pienin ja vanhin retkeilijämme 😔 Ropi kastui kylkiin asti, mutta Saaga upposi kokonaan. Ylös noustuaan molemmat ravistelivat ja käyttäytyivät kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Autolle oli matkaa onneksi vain kilometri.
Päätin, että loppumatkalla ei kukaan saa jäädä unelmoimaan, vaan kulkisimme reipasta vauhtia autolle ja söisimme eväätkin vasta siellä. Laitoin Webastonkin päälle, jotta pääsisimme heti lämpimään autoon.

Asiat sai toki toimittaa 😉 Fiksu Pessi hoiti homman, kun huomasi, että parkkipaikka häämötti jo edessä.

Huomatkaa, mikä neliveto! Siis kissalla 😎

Ovi auki! Tahdon sisälle!

Onneksi autossa oli pyyhkeitä, vilttejä ja pehmoisia petejä. Kuivasin retkikaverini hyvin ja jaoin  heille repussa mukanamme kulkeneet eväät.

Kyllä ruoka maistuikin hyvältä lämpimässä autossa ❤ Kotimatkan kaikki olivat umpiunessa ❤

Reissukissa-Pessi ja Koirajengi Karevansuolla

Tänään oli tarkoitus bongata Sipoonkorven kansallispuisto, mutta viime päivien runsas lumisade muutti suunnitelmamme. Joku muu saa avata polut ennen meitä. Koirat ja minä siihen kyllä olisimme pystyneet, mutta koska me kierrämme kansallispuistoja kirjaimellisesti "kissa kärjessä", siitä olisi muodostunut ongelman ydin. Olen  täysin varma, että hetken homma toimisi, mutta sitten Pessi ilmoittaisi, ettei kahlaa enää metriäkään maha lunta viistäen. Jonon viimeisenä hän ei myöskään suostuisi kulkemaan. Naukuu nimittäin siellä aina niin sydäntä särkevästi, ettei sitä vaan voi kukaan kuunnella.
Niinpä pysyimme tänään kotinurkilla, jonne lunta oli tullut vain muutama sentti.
Retkikohteemme oli Karevansuo, joka kuuluu Kuhankuonon retkeilyreitistöön. Kuhankuonohan on Kurjenrahkan kansallispuistossa, eli valintamme oli kuitenkin ideologiamme suuntainen 😀
Valintaa ei tarvinnut katua. Ajoimme portista sisään lumiseen satumaailmaan ❤
Sumuisen sään takia kuvat eivät tee oikeutta todellisuudelle.

Voiko houkuttelevampaa polkua olla ❤ Holvikaari yläpuolella, ympärillä hiljaisuus ❤

Pessiä selvästi harmitti, kun annoin koirien juosta hetken vapaana. Hommahan ei ollut nyt lainkaan kissan hallinnassa 😎

Nyt on kaikki kissan maailmassa taas hyvin, kun koiratkin ovat kiinni.

Ja lisää kivaa tiedossa, koska jostain kuuluu puron solinaa. Sinne kissan suunta.

Seuraavaksi Pessi siirtyi sillan alle, ja sitten kuului molskahdus, ja ylös

ryntäsi pelästynyt kissa. Luulin jo, että retkemme päättyisi kissan avantouinnin takia tähän, mutta ihan kuivalta kaveri edelleen vaikutti. Ihmeellistä. Matka siis jatkui.

Ei vieläkään eteenpäin, vaan tällä kertaa ylöspäin.

Ja sitten istutaan 😎

Koirat ovat tottuneita odottajia. Kohtaloonsa alistuneita.

Malla-muori ottaa odotukset levon kannalta. Tylsistyneeltä selvästi vaikuttaa. Kaikkea sitä pitää vanhuksenkin sietää.

Etenemisemme kannalta tämä upea polku ei ollut ehkä paras valinta. Se samainen soliseva puro nimittäin virtasi koko matkan tuossa vierellä. Ja missä puro, siellä Pessi.

Vihdoin Karevansuon reunalla. Eihän siihen vajaan kilometrin matkaan mennytkään kuin reilu tunti! Tällaista kissavetoinen retkeily on pahimmillaan/parhaimmillaan, miten kukin asian haluaa nähdä 😀

Jos ovat näkymät tuntureilta todellista sielunmaisemaani, niin jotain lähes yhtä lumoavaa tunnetta koen kulkiessani pitkospuilla suon keskellä. On vain se hetki. Muuta maailmaa ei ole.

Tähän on pysähdyttävä vieläkin - aina. Tämä on suurien tunteiden paikka. Nostin Pessin tuohon kuluneelle oksalle. Samalle oksalle olen aikoinani retkillämme nostanut pienet poikamme. Noin kymmenen vuotta, useita kertoja viikossa, retkeilimme koiriemme ja lastemme kanssa täällä. Oksalla istuttiin pillimehua juoden, jännittyneinä maisemia ylhäältä katsellen.

Hieman jännittyneenä taitaa Pessikin alas katsoa.

Vai Ropiako katsoi? Siellä se isoveli huolestuneena seuraa pikkuveikan puuhia. Veikka se taitaa haluta yhä ylemmäksi.

Tässä vaiheessa minä päätin kutsua kaverin alas. En halunnut nähdä, miten ylös kissan rohkeus riittäisi.

Matka jatkui. Seuraavaksi yritin ottaa sitä pakollista retkikunnan yhteiskuvaa, mutta sekä valon puute että Pessin kujeet jälleen vaikeuttivat asiaa.

Tässä ongelmana oli valon vähyys, ja mustan Ropin sijoittuminen tumman puunrungon eteen. On tämä vaikeaa. Ei riitä, että handlaa kuusi koiraa ja yhden pelleilevän kissan, vaan sitten myös luontokin tekee temppujaan 😎

Tässä kohdassa otin parikymmentä kuvaa, joista yksi oli siedettävä, muissa Pessillä oli oma show. Malla-parka häpeää kissan puolesta.

Nyt häiritään Saagaa.

Uhrivuorossa Hetta. Todennäköisesti Pessillä alkoi olla nälkä, ja kuvaushetki tuntui turhalta viivyttelyltä.

Pessi varmisti jo kotona, että  hänen liha-ateriansa varmasti tuli mukaan. Ja tulihan se. Koirillekin tuli kanakierretikkuja. Ja minulle glögiä ja ruisleipää. Elämän perusasiat kunnossa 😀

On reppu reissulaiselle

kai kaikkein paras tuttu. 

Mutta mitä reppu sisältää 

se onkin eri juttu.

Ruokailua seuraa aina pieni meditaatiohetki. Vasta sitten voi matka jatkua.

Helpoksi ei myrskytuulten haltija ollut polkuamme tehnyt. Tuosta oli minunkin sukellettava  reppu selässä. Malla näyttää epäilevän notkeuttani 😎

Vielä piipahdus järven rannalle.

Pessi lumoutui maisemasta.

Koirilla riitti energiaa leikkituokioon.

Oli kuitenkin aika palata autolle. 

Minulla oli kotona sen verran viluinen olo, että laitoin jalkaani ihanat villasukat, jotka sain joululahjaksi blogimme lukijalta. Kiitos Marketta ❤ Pessikin selvästi pitää niistä ❤ Asettui tuohon ihan itse, kun yritin ottaa kuvaa sukista.

Pessillä oli rankka retki. Nukkui kolme tuntia hievahtamatta torninsa päällä. 

Isäntä tuli kotiin ja meni halaamaan kissaa, mutta Pessi ei edes silmiään avannut.

Isäntä ilmaisi huolensa kissaraasun mahdollisesta ylirasituksesta ❤