Loppukiri suoritettu! Varsinaiseen maaliin on vielä matkaa, mutta tämä vuosi on päätöksessä kansallispuistojen bongailun osalta. Keväällä jatkamme taas.
26/40 on tuloksemme nyt. Toinen toistaan upeampia kohteita, joista kierroksellamme näemme vain pienen raapaisun. Jokaisessa olisi halunnut viettää enemmän aikaa.
Marraskuun puolessa välissä jätimme hetkeksi taakse sateisen mustan kotiseudun ja suuntasimme kohti Keski-Suomea. Pyhä-Häkin kansallispuisto oli ensimmäinen kohteemme. Harmiksemme sielläkin talvi otti takapakkia juuri käyntimme aikana, ja saimme tutustua puistoon vesisateessa tassutellen.
Lähdimme liikkeelle kansallispuiston opastuspisteeltä. Eipä ollut parkkipaikalla ruuhkaa.
Pessiä ei keli haitannut. Terhakkaasti siirtyi ryhmän kärkeen. Uteliaisuus on etu.
Päätin kuitenkin, että kierrämme vain Mastomäen polun 3,2 km. Alkuperäinen suunnitelma oli 6,5 km:n Kotajärven polku. Olen nimittäin oppinut, ettei kissan kanssa kannata ottaa turhia riskejä. Niistä ei koskaan tiedä, mitä seuraavaksi päättävät. Ovat kuulemma vähän kuin naiset.
Oikean päätöksen tein. Tässä retkikunta ei ole enää kissavetoinen. Havaittavissa pientä epäröintiä. Polku puuttuu ja varpaat kastuvat!
Miten voimaannuttava metsä on tähänkin vuodenaikaan. Ja miten raikas hengittää. Puiden runsas naavapeite (vai onko luppoa) kertoo, ettei ilmansaasteita ole lähipiirissä. Hiljaisuus oli lähes täydellistä.
Enemmän kuin ikiaikainen aarnimetsä, Pessiä kiinnosti vesiliukumäki. Paikoin etenemisemme muistuttikin vesijuoksua.
Satoja vuosia vanhat puut ovat nähneet paljon. Osa on jo kaatunut antaen suojissaan elämän monelle muulle lajille. Houkuttelin pienen tassuväen kaatuneelle puunrungolle. Istuivat siinä rivissä kuin tonttujoukko. On helppo kuvitella keijut ja maahiset taustalle.
Pessi taisikin kuulla jotain.
Onkohan tuolla metsähiiri vai peräti Illusia-keiju?
Puuvanhukset ovat puiston upeinta antia. Tässä jengin arvokas poseeraus vuonna 1641 syntyneen petäjän juurella. Kyseessä on Uusi Iso Puu.
Hämmästyttää, kummastuttaa pientä kulkijaa.
Poikkesimme reitiltä katsomaan myös Vanhaa Iso Puuta, joka on nyt jo kelottunut. Se on syntynyt 1518, ja ympärysmitta on peräti 288 cm. Eipä ihme, että Pessi istui pitkän tovin vanhuksen edessä. Mitä lie keskustelivat, Pessi-peikko ja metsän vanha tietäjä.
Metsän lumo ❤
Metsän valo ❤
Pätkä suon reunaa, ja metsän läpi takaisin autolle.
Sateisesta säästä huolimatta Pyhä-Häkin ikimetsät tekivät retkestämme ikimuistoisen.
Yövyimme Kivijärvellä, ja aikaisin seuraavana aamuna valmistauduimme, kukin tavallaan, Salamajärven kansallispuiston valloitukseen. Pessi katsoi kissavideota, koirat nukkuivat ja minä tein eväät.
Salamajärven luontotuvan parkkipaikalla meidät toivotti tervetulleiksi kaksi uteliasta talitinttiä. Kurkkivat ja keikistelivät auton ikkunoiden takana.
Kiersimme Pienen Koirajärven, ja suurimman osan matkasta meitä seurasi ainakin yksi talitintti. Evästaukoon siivekäs osallistui erityisen aktiivisesti. Lapin kuukkeleilta tällainen käytös on tuttua, mutta en ikinä ole kokenut tiaisilta samaa.
Pessi olisi siirtynyt autosta suoraan sisätiloihin.
Ymmärrettävä ajatus kissalta. Voiko arvovaltainen kissa edes kiertää Koirajärveä? Ilmakin oli edelleen ennemmin koiranilma kuin kissanilma. Sade oli sentään lakannut, oli pieni pakkanen ja taivas ei ollut kokonaan pilvessä. Eiliseen verrattuna suorastaan loistava sää.
Tuumaustauko. Mennäkö vai ei?
Johtaja päätti jatkaa.
Tässä olisi pitänyt uskoa Pessin ilmettä. Olimme nimittäin menossa väärälle polulle.
Oikea reitti on tämä luminen rantaviiva. On siellä pitkospuutkin jossain lumen alla.
Osoittaakohan Pessi mieltään, vai miksi kävelee tuolla sohjossa? Me muut sentään yritimme pysytellä pitkospuilla.
Poseeraa mieluummin yksinään. Selvä diivan merkki.
Loppukierros oli kivikkoista.
Todella kivikkoista. Polku oli kuitenkin helppokulkuinen.
Pessi tietää, että laavu ja evästauko kuuluvat yhteen.
Kas kummaa, ruokakuppiin ei edes vilkaistu. Tuoreempi ravinto keikkui puunoksilla.
Uskollinen seuralaisemme siellä keikisteli.
Pakkasin eväät takaisin reppuun, ja jatkoimme matkaa autolle. Pessin etenemisestä ei tahtonut tulla mitään, koska nyt pieniä siivekkäitä pyörähteli ympärillä jo useampia.
Luontotuvan isäntäparin mukaan niitä on kymmenkunta. Ovat niin kesyjä, että syövät kädestä. Aamuisin koputtelevat heidän keittiön ikkunaansa, ja kesäisin asiakkaiden asuntoautojen ikkunoihin.
Koirat odottivat jälleen kerran kärsivällisesti, jospa Pessi lopulta suostuisi kävelemään viimeiset metrit autolle.
Upeat kaksi retkipäivää päätöksessä. Pitkä ajomatka kotiin vielä edessä, mutta esikoisemme tyttöystävä liittyi seuraamme Alajärveltä. Jutellessa matka taittui nopeasti.
Kotona on pari kertaa tullut hieman lunta. Niistä hetkistä olemme ottaneet kaiken ilon irti.
Tällä kokoonpanolla lenkkeiltäessä, ilo ja riemu ovat taatusti vallitsevat tunteet.
Enimmäkseen on ollut sateista ja pimeää, mutta toiset osaavat ottaa ilon irti siitäkin.
Päivien piristykseksi voi myös heittäytyä leikkisäksi ja astua satumaailmaan. Pessi sai oman Illusia-keijun ❤ Jokaisella retkikunnalla pitää olla maskotti. Jatkossa kansallispuistoja kanssamme valloittaa myös pieni keijutyttö.
Pessillä on vielä hieman totuttelemista ajatukseen.
Mukavaa joulunodotusta kaikille lukijoillemme 🎅🤶
