Tämä päivä, tämä retki, nämä maisemat jäävät arvokkaiksi muistoiksi elämäni helminauhaan 💙 Kaikki oli kuin sadusta, ja me olimme sen sadun päähenkilöt. Reissukissa-Pessi, Koirajengi ja minä.
Jos joku olisi sanonut 10 kuukautta sitten Pessin tullessa laumaamme, että ensi talvena tämä kissa tulee huiputtamaan tunturin, olisin katsonut sanojaa lähinnä säälien. Kissathan eivät retkeile, eivätkä todellakaan kiipeile talvisilla tuntureilla! Ja tässä me nyt sitten valmistaudumme kiipeämään Kuerille. Kaikki on näköjään mahdollista!
Olin varma, ettei Pessi missään nimessä kävelisi läheskään koko 3 km:n nousua ylös huipulle ja toista mokomaa takaisin. Pakkasin siksi reppuun lämpimän huovan ja otin Pessille vielä takinkin mukaan, jottei hänelle tulisi repussa kylmä. Ei hänelle tullut kylmä. Oli repussa ehkä 300 metriä. Käveli jälleen ihan itse kuutisen kilometriä! Ja ilman takkia tietysti 😉
Puin Pessille takin päälle autossa, koska päätin, että kissan on turvallisinta olla heti alussa repussa sen aikaa, että pääsemme parkkipaikalta metsän suojaan. Takin sain pukea päälle oikein hyvin, mutta sitten syvästi loukkaantunut ystäväni pakeni auton lattialle, eikä suostunut liikahtamaankaan. Oli sitten pakko kaapata kaveri kainaloon ja työntää reppuun.
Tässä Pessi on vielä repussa.
Olin juuri aikeissa pysähtyä ja päästää Pessin kävelemään, kun kaukaa edestä tuli näkyviin jotain säväyttävää. Pysähdyin, koiratkin pysähtyivät, ja vain tuijotimme. Melkein pidätin hengitystä. Näky oli kuin sadusta. Polkua lähestyi vanhahkon miehen hahmo pukeutuneena maahaan asti ulottuvaan hupulliseen kettuturkkiin. Kauluksena oli kettupuuhka. Hiljaisessa lumisessa satumetsässä näky oli lumoava. En missään nimessä hyväksy turkistarhausta enkä turkiksia, mutta se ei vaikuttanut tähän taianomaiseen hetkeen. Lumous haihtui kuitenkin nopeasti, kun kaikki neljä koiraa alkoivat raivoisasti haukkua tulijaa. Turistiksi osoittautunut kulkija tuntui ymmärtävän, että koirat pitivät häntä eläimenä. Sain otettua miehestä kuvan, kun hän oli riittävän kaukana, ja koirien mielestä tilanne oli ohi.
Mieluummin olisin toki tuonkin kettulauman toivonut saaneen metsien vapaudesta nauttia.
Oli aika vapauttaa edes Pessi 😀
Ymmärtäähän sen kissan ihmetyksen näissä maisemissa. Kyllä moni muukin mykistyisi, jos repussa kannettaisiin tällaiseen paikkaan. Itsekin mietin useaan kertaan retkemme aikana, että onko tämä kaikki oikeasti totta! Tässäkö minä eläinystävieni kanssa todella olen. Aivan käsittämättömän kauneuden keskellä ❤
Täällä ei ole kiire mihinkään. On hyvä olla osa luontoa. Kulkea ikiaikaisten puiden keskellä. Kuunnella esi-isiemme tarinoita, metsän henkien ääniä, tuulen suhinaa ❤
Aika on pysähtynyt.
Hiljalleen kuljemme rinnettä ylöspäin.
Liikuttavaa, miten Pessi pysähtelee tämän tästä, istuutuu ja ihan oikeasti katselee tätä meitä ympäröivää ihmettä. Ehkä eläimet ovat paljon viisaampia kuin me ymmärrämmekään ❤
Tässä istuimme hetki sitten koko jengi. Minäkin. Väistyimme vastaantulijoita. Osalla oli sellaiset Pessiä pelottavat jutut kengissä kiinni. Ja heiluvat sauvat. Ja kaikki tuijottivat kissaa. Yksi halusi ottaa hänestä kuvankin, jotta voisi näyttää sen kotona Ranskassa odottavalle omalle kissalleen. Muuten se ei kuulemma ikinä uskoisi, että isäntä oli nähnyt tunturilla kissan ja neljä koiraa.
Tätä kaikkea Pessi jäi tähän vielä pohtimaan: "Miksi joku ei uskoisi! Eivätkö kaikki kissat sitten retkeilekään? Mikseivät? Miten niiden aika kuluu vain sisällä?"
Pissähätäkin tuli, kun kylmässä hangessa istui.
Välillä mentiin taas hetki ylöspäin.
Alunperin Pessi tuli tähän tutkimaan tuota edessään olevaa syvää kuoppaa, mutta sitten ikäänkuin olisi huomannut nuo alhaalla näkyvät mahtavat maisemat. Niitä jäätiin tuijottamaan pitkäksi aikaa. Voi, kun tietäisi, mitä pienen mielessä liikkui ❤
Tässä olemme jo melkein huipulla. Pysähtelimme, ihastelimme ja kuvasimme. Ylin huippu näytti olevan sumun peitossa, joten parhaat näköalat olisi juuri nyt.
Ylhäällä oli kaksi puun oksien alle muodostunutta lumimajaa. Tämä oli niistä pienempi. Isommassa istui 5 ihmistä lumikenkineen syömässä eväitä. Oli siis melko suuri luonnonvoimien muodostama maja.
Yritin ottaa kansikuvaa täällä ylhäällä, mutta sumu tosiaan haittasi, ja vielä enemmän asiaa vaikeuttivat turistit. Olivat niin innoissaan kissasta, että parveilivat kameroineen tuossa ympärillämme vaikeuttaen kavereiden keskittymistä. Suurimman osan ajasta koko retkikuntamme kuonot osoittivat ihan muualle kuin eteenpäin.
Mutta hei, ei tämä niin vakavaa ole! Ihmisillä oli hauskaa 😀
Melkein kuitenkin onnistuin. No joo, Hetta näyttää surulliselta, Ropi nololta, Unnalla on silmät kiinni ja Pessin katse on suunnattu kuin tarkoituksella hieman ohi 😉 Halti vain on takuuvarma linssilude 👍
Olisin viihtynyt huipulla pidempäänkin, mutta Pessi ei. Kuulemma liikaa turisteja.
Rakas kairankiertäjäkissani. Arvostaa aitoa luonnonrauhaa ❤
Jos me tulimme ylöspäin rauhallisesti maisemia ihaillen, niin alasmenosta tulikin sitten lähes syöksylaskua. Koska Pessi halusi 😎 Ylös meitä vastaan kipusi nimittäin iso turistiryhmä, ja Pessi taisi ajatella, että jos me ohitamme heidät kovalla vauhdilla, ei kukaan ainakaan osoita häntä kameralla tai yritä silittää.
Niinpä juoksimme alas. Tai minä seisoin oikeastaan pienessä haara-asennossa polvet koukussa ja annoin Pessin vetää. Ehkä joku koira antoi hieman vetoapua kissalle. Hyvin me kuitenkin selvisimme. Ja huiman nopeasti. Tuliaisiksi sain maitohapoilla olevat reidet.
Kerran jarrutimme sen verran, että sain vielä muutaman kuvan otettua 💙
Turistipaljous huipulla ja ripeä alastulomme aiheuttivat sen, että söimme eväät vasta autossa. Kyllä ne maistuivatkin. Kaikilla oli voittajafiilis 👍 Tämä oli muuten Pessin 4. tunturin huiputus. Kolme muuta ovat Olos, Juuvanrova ja Ylläs.
Kotimatkalla pysäytin auton ja menin vielä kuvaamaan näkymää tien molemmin puolin.
Maisematie on nimensä ansainnut 💙
Huipulla on hyvä olla ❤ Näkeeköhän unta tulevista huiputuksista?
Jatkoin vielä tunnelmointia ottamalla iltalenkiltämme tämän kuvan. Kaikki on Lapissa kauniimpaa, liikenneympyrätkin. Valaistus näkyy makuuhuoneittemme ikkunastakin taaten taianomaiset unet ❤
