lauantai 30. kesäkuuta 2018

Kiirettä pukkaa Tassulan väellä, h-hetki lähestyy



Nyt taitaa Pessillä olla meneillään koko tähänastisen elämänsä kiireisimmät viikot. Hevosten muutto Onnelan Tassulan Talliin lähestyy. Viime hetken valmisteluja on vielä tehtävä. Vastuu Tassulan asioista painaa muutenkin kissaparan harteita. Tehtäväluettelo on pitkä: konttorikissan virka, kanojen turvallisuuspäällikön toimi, ruokahuollon majuri, Onnelan kuningas, koirakomppanian ylipäällikkö, vessakenraali, suunnistusakatemian koordinaattori jne jne.

Päivän puuhat aloitamme jo kukonlaulun aikaan, eli yleensä ennen viittä. Koko seitsemän hengen tassuryhmä suunnistaa silloin postilaatikolle aamulehden hakuun. Voimalla seitsemän hännän tuomme lehden kotiin 😀


Vain kissavetoinen retkikunta saa tähän 100 metrin matkaan kulumaan 15 minuuttia! Pessi nääs tervehtii jokaisen muurahaisen joka aamu erikseen 😂 Ja koirat odottavat.


Sitten on vuorossa aamupala 😀


Seuraava kattaus. Tämä ei ole minun salaattibuffet, vaan Eemeli-kukon ja kanarouvien aamiainen. Kyllä, meillä eläimiä hemmotellaan ❤ Ehkä tässä vaiheessa mielensäpahoittajat poistuvat blogistamme lopullisesti 😎

Aamiaisen jälkeen seuraa kesäpäivien ehkä paras hetki, reilun tunnin aamulenkki rauhallisissa metsä- ja peltomaisemissa ❤
Aamulenkin kokoonpano vaihtelee. Välillä Pessi haluaa mukaan, välillä teen reippaan lenkin vain sissiryhmän (Hetta, Ropi, Unna) kanssa. Useimmiten sissiryhmän  joukkoon liittyy myös Halti.


Meidän lisäksi paikalla on aamuisin vain metsänväkeä. Kuvan kallion olen ristinyt kettukallioksi. Tässä tapasimme muutama viikko sitten sen meitä seuraamaan lähteneen uteliaan kettukaverin. Koirat ilmaisevat silloin tällöin hyvin selvästi, että kaveri on jälleen lähistöllä. Itse en ole kettua sen koommin nähnyt, mutta usein olen tuntevinani selässäni  ruskean silmäparin tuijotuksen.  Sen sijaan peuroja ja pupuja näemme lähes joka aamu.


Pessikin ihmettelee, miten kesäkuussa kasvillisuus on kuin syksyn ruska-aikaan. Täällä Vakka-Suomessa ei ole edes viime päivinä satanut kuin nimeksi.


Suon reunalta löytyi kunnon vihreää kesäheinää, ja sehän villitsi Pessin ja Hetan täysin.  Välillä haukattiin tuppo ruohoa suuhun, ja sitten ralli taas jatkui.


Näiden kahden leikki on kuin tanssia. Kissamaisen kevyttä ja ilmavaa. Hetta on koira, joka on taatusti pentuna Espanjassa  kasvanut  kissanpentujen kanssa, niin kissamainen leikeissään tämä hurmaava punaturkkini on ❤


Tässä viikon  reipas aamulenkki kera sissiryhmän. Miten rauhoittava metsä voikaan olla ❤


Aamulenkin jälkeen työt kutsuvat. Konttoripäällikkö-Pessin työtehtävät alkavat jo kotona eväskorin tarkistuksella. "Ruoka miehen tiellä pitää", senhän tietää kissakin.


Pessi ja kesäapulaisemme arkistointihommissa 😀


Työnteko on rankkaa. Välillä on kerättävä voimia. Eikä kissan päivä siihen lopu, kun tehtaan pilli puhaltaa työajan päättyneen. Sen jälkeen siirrytään Onnelaa kunnostamaan. Siellä vauhti sen kuin kiihtyy, sillä sunnuntaina on Aapon ja Venlan tarkoitus muuttaa uuteen kotiinsa ❤ Sydämeni pakahtuu  onnesta ❤ Vielä on tosin paljon tehtävää.


Minä öljysin puukalustoa, ja tassukansa kalusi innolla savustettuja häränhäntiä. Pessikin nakersi omaansa yli tunnin.  Kaikilla oli niin mukavaa 😀


Ostin Onnelaan betonisen kissapatsaan. Sanoin Pessille, että se on hänen ikioma kissakaverinsa, joka toimii Onnelan varakuninkaana silloin, kun Pessi itse on muissa maisemissa.


Tässä Pessin spontaani reaktio ilmoitukseeni ❤


Ehkä Pessi kokee, että tässä Onnelassa/Tassulan tallissa on liikaa vastuuta yhden kissan harteille. Apulainen on siksi enemmän kuin tervetullut. Kuvassa Pessi valvoo lahonneiden kalusteiden purkua.

Lähiretkeilyyn löydämme sentään aina aikaa. Onnelan ympäristöön on ihana tutustua.


"Katson maalaismaisemaa ja ymmärrän, kuinka onnellinen voikaan olla  hän, joka täällä vain saa aina asustaa" ❤
Kuva Onnelan naapurikiinteistöstä.


Suoraan tontiltamme lähtee peurojen käyttämä polku pieneen peikkometsäämme. Eihän tämäkään peikkometsä meidän ikioma ole, mutta Pessi pitää ajatuksesta, että hänellä on ihan oma jännittäviä asioita täynnä oleva metsä, joten   kutsumme sitä meidän metsäksi.


Pienen ryteikön jälkeen kohoaa upea kallio.


Peuraliikenne  alueella on vilkasta. Polkuja menee ristiin rastiin.


Löysimme vanhaa tiepohjaa. Taitaa toimia nykyään vain peurojen moottoritienä.


Hajuja riittää. Tässä luetaan metsän eläinten nosebook-ryhmän viestejä. Muita täällä ei taida kulkea.


Suuri saalistaja vauhdissa. RIP hyttynen.


Metsän keskeltä löytämämme virkistävä keidas suorastaan kutsui Pessiä meditaatio-hetkeen. Koiria eivät kissan touhut kiinnosta.


Mikähän tämä on? Peurojen liikennemerkki vai maahisten  alttari?


Pessi osoittautui parhaaksi suunnistajaksi paluumatkalla. Valikoi risteyksissä oikeat reitit. Minä en siihen pystynyt, ja vaikutti, että koirat valikoivat polut, jotka veivät mahdollisimman kauaksi Onnelasta. Heille retket ovat aina liian lyhyitä, mutta Pessille seikkailu taisi riittää tällä erää.


Vielä ryhmäkuva kotikalliolla.


Olisi kotiinlähdön aika. Pessi ei selvästikään halua. Piti kaapata kaveri kainaloon, koska kieltäytyi nousemasta. Vedin kevyesti taluttimesta, ja kissa liukui kuin pulkka perässä.


Ymmärrän Pessiä. Riippakoivu ja pihakeinu houkuttelevat jäämään, viipymään vielä hetken,  antamaan ajan seisahtua ❤ Koivu on nähnyt monta tarinaa. Nyt se saa nähdä uuden vaiheen Tassulan väen elämässä. Aapon ja Venlan muutto on iso asia meille kaikille.


Huomenna nämä kaksi ovat oleellinen osa elämäämme Onnelassa ❤ Voi tätä ilon määrää, jota tunnen ❤ Myös huoli ja pelko käyvät usein mielessäni. Vastuu on suuri.


Tämä asetelma kuvaa tunnelmiamme hyvin. Kissa, koira, tallilyhty, pitsiliina ja vanhanajan maitotonkat ❤
Näihin kuviin, näihin tunnelmiin ❤
Vielä yksi yö...


lauantai 23. kesäkuuta 2018

Reissukissa-Pessi ja Koirajengi Pyhä-Luoston kansallispuistossa


Pessille parin viikon takainen Lapin lomamme oli vähintään kymmenen pisteen ja papukaijamerkin arvoinen suoritus. Taisi nousta Reissukissa  suoraan Erä-Eerojen (ainakin kissa-Eerojen) aateliin. Kaveri nimittäin huiputti lyhyen lomasemme aikana viidennen tunturinsa ja bongasi kolmannentoista kansallispuistonsa 😀


Kerroin juuri Pessille, että todennäköisesti hän on ainoa kissa Suomessa, joka on moiseen saavutukseen yltänyt. Varoitin myös sananlaskusta "ylpeys käy lankeemuksen edellä".

Saattoipa tuo sananlasku kolahtaa minunkin nilkkaani tällä kansallispuiston valloituksella. Yleensä tutustun bongattavan kansallispuiston tietoihin etukäteen netissä ja valikoin meille sopivan reitin. Niin tein nytkin ja kohteeksi valitsin Ukko-Luoston huiputuksen, 6,5 km ja 546 porrasta. Suunnitelma vaihtui kuitenkin melkein lennosta, koska aamulla eteisessä Saaga ilmoitti haluavansa ehdottomasti mukaan. En voinut vastustaa toisen anovaa katsetta, vaikka tiesin, ettei 546 porrasta onnistu nivelrikkoiselta mummolta. Reittivalinta meni siis uusiksi.


Eihän tällaista hammaskeijua voi jättää joukosta pois? ❤
Pikainen googletus, ja valikoin  uudeksi kohteeksi Tunturiaavan 5 km:n luontopolun.


Jätimme auton suljetulta vaikuttavan hotellin parkkipaikalle ja lähdimme liikkeelle pitkin asvaltoitua kevyen liikenteen väylää.


Pessi ei suostunut kävelemään metriäkään asvaltilla. Seikkaili mieluummin vihreällä - fiksu kissa jälleen kerran.


Seuraavaksi sukellus hieman "ei niin erähenkiseen" tunneliin. Tässä vaiheessa luotin vielä, että tunnelin jälkeen löydän sinisillä vinoneliöillä merkityn reitin vaivatta. Löytyihän ne neliöt.  Valitsin rengasreitin kulkusuunnaksi vastapäivän.


Hetken kuluttua puikkelehdimme tunturin juurella olevien mökkien välissä etsien epätoivoisesti lisää sinisiä merkkejä.


Harvakseltaan näimme sinisiä nauhoja (taisivat kuitenkin olla jotain muita merkkejä), ja ikävä kyllä näin myös autoni! Vajaa tunnin kävely polttavassa auringossa, ja olimme lähtöpisteessä. Laskin kymmeneen.


Pessi ei ehkä laskenut kymmeneen. Heittäytyi maahan ja kieltäytyi kävelemästä. Halusi selvästi tunturiin, aapasuolle, purojen solinan ääreen. Niinhän olimme suunnitelleet. Tarkemmin katsoessani huomasin Pessin löytäneenkin vettä. Kaverihan makasi viemärikaivon päällä. Kävihän sekin hätätilassa puron korvikkeesta.


Huomasin myös, että sinisiä merkkejä taisi olla turha enää etsiä, ne olivat vaihtuneet lennossa punaisiksi. Olimme Karhunjuomalammen 10 km:n reitillä. Että sillai 😂 Tekevälle sattuu jne. Enpä ole juuri eksynyt näillä merkityillä reiteillä, mutta nyt oli jokin mennyt pieleen. Ymmärsin myös Pessiä katsoessani, ettei hän todellakaan aikoisi kävellä tässä kuumuudessa 10 kilometriä. Myöskään Saaaga-vanhus ei siihen pystyisi.
Päätin improvisoida. Seikkailisimme siellä sun täällä seuraavat 3-4 tuntia.


Heti ensimmäisen mutkan takaa löytyi näin virkistävä keidas. Ei hullumpi aloitus päämäärättömälle seikkailullemme.


Kyllä koirat nauttivat.


Matka jatkui edelleen ihmisen rakentamassa ympäristössä.


Minä olisin tuon katsomon ohittanut, mutta tassukansa suunnisti määrätietoisesti sitä kohti.


Koska esitys alkaa?


Ei alkanut esitys. Jatkoimme siis matkaa. Pessin tahtiin. Kaikki  kivetkin tutkien.


Opasteita tutkittuaan retkikuntamme johtaja päätti suunnistaa Aittakuruun.


Seuratkaa johtajaa 😀


Valinta osoittautui Pessi-perspektiivistä täydelliseksi paikaksi. Oli paljon portaita ja solisevaa vettä! Minulle sen sijaan porrastreeni kävi  täydestä työstä. Kuvitelkaa: reppu selässä, neljä koiraa vetovyössä, 7 kiloa painava Saaga sylissä, Pessi liinan päässä ylläpitäen lähes juoksuvauhtia. Alasmeno oli pelottavan haipakkaa, ja ylöstulo vei lähes maitohapoille 😂


Aittakuru oli onneksi vaivan arvoinen. Karua ja vihreää rinta rinnan ❤


Leveä polku retkikuntamme kulkea.


Suurin riemunlähde oli tietysti tämä kivikkoinen lampi. Lähes tunti taisi sen äärellä  vierähtää.



Ei näytä olevan Pessillä kiire minnekään.


Sain kissan liikkeelle lupaamalla, että seuraavassa kivassa paikassa on evästauko.  Kurun pohjalle paahtavasti paistava aurinko sai retkeläiset asettumaan ruokalevolle.


Levon jälkeen jaksoi taas jatkaa maastoon tutustumista.


Pessille mieluinen juttu oli jälleen kurusta ylös vievät portaat.


Onneksi koirat sentään pysyivät maan tasalla.


Ja onneksi on vain yksi kissa 😀


Lopulta selvisimme portaat ylös, laskin Saagan sylistäni  ja käännyin katsomaan taakseni. Siellähän Pessi oli jo menossa innolla portaita alas. Olisi kai viettänyt tällä kiipeilyradalla loppupäivän. Tylysti komensin kaverin takaisin.


Istun siis ja mökötän.


Alun epätoivosta huolimatta vietimme kansallispuistossa oikein leppoisan päivän 😀

Olemme olleet reissun jälkeen kotona jo kaksi viikkoa. Kaksi kiireistä ihanaa viikkoa. Kaikki mahdollinen aika on mennyt Onnelan merkeissä.  Hevosten muuton kannalta oleellisin, eli aitaprojekti, on päästy aloittamaan.


Aitalinjan raivaaminen maastoon menossa.


Pessi haluaisi kovasti auttaa.


Ossi-ystävämme emäntänsä kanssa piipahtivat katsomassa Onnelaamme  ❤


Mummonmökkini sai heiltä ensimmäiset sisustuselementit ❤ Mummolle tyyny ja kahvikuppi ❤


Aapolle ja Venlalle olen tietysti kertonut, että heinäkuussa on muutto uuteen kotiin ❤


Näytin heille kuvaa Tassulan Tallin paikasta. Tuohon vasemmalle se tulee. Voivat ihailla tallipihalta komeaa koivua. Tosin heillä on vapaa kulku koko piha-alueella, joten voivat jopa maistaa koivunlehtiä.


Tassulan Kanalassakin on kaikki hyvin. Minun vaan on jatkossa tyydyttävä tämän näköisiin kukkasiin.


Tässä kukkapenkissä nimittäin oli jokin aika sitten kolme komeaa pelakkaa, vaan ei ole enää. Helttakansa tuunasi siitä itselleen kylpytynnyrin. Sivuhuomautuksena todettakoon, että isäntä huomasi tapahtuman ikkunasta, mutta ei ilmeisesti raaskinut keskeyttää toisten puuhia 😎 Ihana mies minulla. Pitää eläimistä. Hyvä niin ❤


Paikkaan on jatkuva jono  😀


Rynnäkköäkin kannattaa yrittää.


No johan on markkinat! Yllätysvieras kanojen spa-osastolla 😂


Vipinää ja vilskettä Tassulan raitilla näkyy riittävän. Meno kuin Mannerheimintiellä.


Ihan parasta terapiaa tämä kaikki on maailmalla tapahtuvien ahdistavien asioiden vastapainoksi ❤


"Ottakaa elämä rennosti", suosittelee Pessi ❤

Tykkää meistä Facebookissa