Reissukissa-Pessi ja Koirajengi Urho Kekkosen kansallispuistossa

Paluu arkeen tunturien rinteiltä sujui retkikunnaltamme vallan mainiosti. Aapo ja Venla ottivat meidät vastaan sellaisella riemulla, että tunsin ihan piston sydämessäni. Olivatkohan he oikeasti ikävöineet meitä noin paljon?

Onneksi nyt on ikävä puolin ja toisin unohtunut, ja voin levollisena istahtaa tallipihalle muistelemaan Pessin 14. kansallispuiston ja 6. tunturin huiputusta.

Vuorossa oli tällä kertaa Urho Kekkosen kansallispuisto Saariselällä. Viime kesänä matkalla Nuorgamiin kävimme siellä kyllä pienellä kävelyllä  kahdessakin eri kohteessa, mutta olen päättänyt hyväksyä kansallispuiston kissan bongaamaksi vain, mikäli siellä on tehty ihan kunnollinen muutaman tunnin eväsreppuretki. Rima on pidettävä korkealla - kissallakin 😎

Ajomatka Ylläkseltä Saariselälle oli 250 kilometriä. Mitäpä sitä ei ihminen kissansa tavoitteiden saavuttamiseksi tekisi!

Pitkä matka vaatii kunnon tauon. Mottomme onkin, että jo matkalla olet lomalla. Pessi tosin jäi tällä tauolla autoon syömään lounasta, vai olisikohan kellonajan perusteella kyse kissan brunssista 😉

Tarkoituksenamme oli tällä reissulla  iskeä kaksi kärpästä yhdellä iskulla, eli bongata kansallispuisto ja huiputtaa uusi tunturi. Kiilopää on vain 546 m korkea, joten eilisen 719,3 m korkean Yllästunturin jälkeen nousun pitäisi olla lastenleikkiä, vai pitäisikö sanoa kissanleikkiä. No, kaikki ei aina mene niin kuin pitäisi 😉

Kiilopään retkeilykeskuksen parkkipaikka oli Pessille ja minulle kauhistus. Introvertteinä tyyppeinä meille olisi riittänyt hieman pienempi vilinä ja vilske. Koirien mielestä siellä oli oikein hyvä meininki. Haukuttavaa riitti vähän joka suunnassa.

Tunturissa oli onneksi rauhallisempaa. Aika ajoin leveä baana oli vain meidän.

Pessikin nautti hiljaisuudesta.

Tänään sentään etenimme pitkiä pätkiä melko reippaasti. Eilinen  sylikissa oli onneksi muisto vain. Kahden kilometrin matka huipulle saavutettaisiin tällä tyylillä kuin Strömsössä.

Puolessa välissä rinnettä on partiolaisten pystyttämä toteemipaalu. Sompion seita on Sompion suurpartioleiriläisten vuonna 1970 pystyttämä leirin muistomerkki. Tosin alkuperäinen on jo purettu huonokuntoisena, mutta uusi pystytettiin sen tilalle vuonna 1990.

Seitapaalun tunnelmissa oli Pessistä hyvä viettää pieni meditaatiohetki. Toivottavasti ei riitaantunut säiden haltijan kanssa.

Näissä maisemissa kiiruhtaminen olisi häpeä. Vain pysähtymällä  voi saavuttaa Lapin lumon ❤

Pojat fiilistelee ❤

Taivaalle alkoi muodostua uhkaavan näköisiä pilviä.

Taitaa Pessikin jo huolestua turkkinsa puolesta.

Hetkeä myöhemmin taivaan vesihanat aukesivat, ja joku sääti termostaattia 10 astetta kylmemmäksi! Pessillä ei ollut kuitenkaan mitään hätää. Sukelsi itse reppuun, ja minä käärin viltin hänen ympärilleen. Koirat sitä vastoin kärsivät suuresti 😣 Ilmeet kertovat enemmän kuin tuhat sanaa.

Kummasti kaikki kuitenkin piristyivät, kun otin kameran esille. Kuvauksesta seuraa nimittäin  aina namipalkka, jota ilmeiden muutoksesta päätellen jengi arvostaa kovasti 👍😀

Tunturissa säätila vaihtelee nopeasti. Hetken kuluttua aurinko jo pilkisti pilvien lomasta, ja matkamme kohti huippua jatkui.

Karun kaunista.

Kiilopään huipulta on kirkkaalla säällä hulppeat näköalat. Me emme tällä kertaa niistä saaneet nauttia. Arvelin, että eväät kannattaa syödä mahdollisimman nopeasti, ja sen jälkeen pikainen yhteiskuva retkikunnasta tunturin huipulla.

Eväät hupenivat nälkäisten retkeilijöiden suihin vauhdilla, mutta kuvaus muodostui hieman hitaammaksi toimenpiteeksi. Pessi halusi nimittäin ehdottomasti tarkkailla takana näkyvää sateenkaarta ja vauhdilla lähestyvää sadepilveä. Oli työvoitto saada kissankin rintamasuunta kohti kuvaajaa.

Sinnikkyyteeni palkittiin 😀

Näky takanamme oli kieltämättä hieno ❤
Sateenkaarta ja lähestyvää saderintamaa oli lähes hypnoottista tuijottaa. Katsoin kuitenkin viisaimmaksi laittaa tässä vaiheessa kissa reppuun, kiristää huppuni nyörit, lyhentää koirien taluttimet ja kehottaa koirajengiä  seuraamaan minua vähintäänkin reipasta vauhtia alas tunturilta.

Kilometrin verran etenimme varsin reippaasti  sateen ja tuulen vauhdittaessa kulkumme ehkä jopa hieman vaarallisen kovaksi. Viisi koiraa vetovyössä alamäkijuoksua on pelottavin extreme, johon pystyn. Pieni lisäjännitys kuului myös selästäni. Ei, se ei ollut naukuva kissa, vaan repeämistä muistuttava ääni.  Pessin repun sauma siellä ratkeili. En totisesti halunnut testata hajonneesta repusta putoavan  Pessin luoksetulon toimivuutta kaatosateessa tunturissa 😎

Onneksi loppu hyvin, kaikki hyvin 😀 Saumat kestivät jotenkuten, sade lakkasi, ja tunnelma oli jälleen seesteinen.

Hetta ja Pessi päättivät kuitenkin vahtia, ettei sade enää yllättäisi meitä.

Tyylikkäästi melkein viuhkassa etenimme loppumatkan auringon lämmittäessä selkäämme.

Vielä silmäys kohti tunturia ❤
Se oli tällä kertaa siinä. Pessin 14. kansallispuisto ja 6. tunturi. Melkoinen katti meillä 👍😀

Vaeltajan tyylinäyte jalkojen leputuksesta illalla saunan jälkeen. Ja kyllä, Pessikin saunoi. Tosin lattiatasossa, mutta useiden löylykierrosten ajan.

Seuraavan päivän Pessi sai pitää vapaata retkeilystä. Hän saisi nimittäin keskittyä fanitapaamisiinsa. Niitä olikin sovittu peräti kaksi tälle päivälle.

Ensimmäinen vieraamme oli Pessin vanha tuttu, Ylläksen Vaellushevosten Virpi. Ei Ylläksen reissua ilman näiden kahden treffejä ❤

Seuraavilla vierailla oli autossa mukana tällainen nappisilmä. Häntä ei Pessi kuitenkaan kutsunut sisälle, vaan Hetta kävi viihdyttämässä pientä vierasta ulkona.

Vieraat ottivat voimille 😎

Lyhyt lomamme läheni loppuaan. Vielä yksi yö, ja seuraavana päivänä aamulenkki tunturiin, sen päälle sauna ja sitten  ajo välietappiimme, Kokkolaan.

Yhdeksän kilometrin Seitakierros on yksi lempireiteistäni.

Reitti menee alussa läpi satumaisen kauniin taigametsän. Selvä keijukaisten valtakunta.

Liekö myrskyn jälkiä, vai peräti maahisten kolttosia 😉

Viime aikoina tuliaiseni Lapin reissuilta ovat olleet hieman suureellisia. Reilu kaksi vuotta sitten Aapo-hevonen muutti luokseni Saariselän Vaellustallilta, ja reilu vuosi sitten Pessi liittyi laumaamme Meri-Lapista. Olenkin viisastellut, että toivottavasti en törmää täällä kodittomaan poroon. Se olisi menoa se 😎 Hetken jo luulin, että nyt se tapahtuu. Kuvan poro nimittäin kulki mukanamme pitkän tovin. Enimmäkseen melkein kosketusetäisyydellä, mutta silloin en pystynyt kuvaamaan. Oli riittävästi haastetta koirien kanssa. Juuri kun mietin jo poroselleni nimeä, kaveri päättikin jättää meidät. Ehkä hyvä niin... Toisaalta,  ainahan Onnelaan pari poroa mahtuu 😂

Kierros jatkui Kellostapulin ympäri - ilman poroa 😉

Jokainen varoi harha-askeleita.

Kierros läheni loppuaan.

Haikea katse tunturiin ❤
Nuuskamuikkusen sanoin: " On lähdettävä, jotta voi tulla takaisin".
Ehkä ruskalle palaamme...

Siihen asti nautimme elostamme Onnelassa, Tassulan Tallilla. Tämä(kin) on maanpäällinen paratiisimme ❤