Reissukissa-Pessi ja Koirajengi Valkmusan kansallispuistossa

Perjantaina bongasimme Valkmusan kansallispuiston. Upea alue. Suosittelen. Oli Pessin 11. kansallispuisto.  Matkaa meiltä tuli 300 km suuntaansa, mutta oli lähes kokonaan moottoritietä. Oikeasti minua kyllä surettaa tässä retkeilyharrastuksessani juuri tuo autoiluosuus. Ei kovin ekologista toimintaa, mutta julkisilla kulkuvälineillä ei tämän jengin kanssa oikein voi kulkea. Yritän sitten muilta osin minimoida hiilijalanjälkeni. Esim. lentomatkustaminen on eläinperheemme kasvaessa jäänyt.

Tässä yritän vielä aamu-uniselle kissalle selittää, että Valkmusa odottaa.

Ei kuulemma jaksa...

Pikkuhiljaa koirien innokkuus tarttui Pessiinkin, ja kohta olikin painileikit menossa. Nostin eväsrepun eteiseen, ja retkikunta seurasi innokkaina perässä. Seikkailu alkakoon 😀

Ajomatka Pyhtäälle kesti tauon kanssa 3,5 tuntia.

Viimeiset kilometrit edettiin näin tunnelmallisessa maisemassa. Mitä lähemmäksi kohde tuli, sitä enemmän innokkaat koirat lisäsivät vinkumisen volyymiä. Ja kaiken huippu; Pessikin naukui malttamattomana koirakuoron mukana 😀

Vihdoin perillä. Pessi, retkikunnan johtaja, tarkistaa tuttuun tapaansa opaskyltistä reittisuunnitelman.

Aurinkoista tietä eteenpäin 😀
Jätimme auton Suolinnantielle, josta kuljimme Harjupolkua kohti Moronvuoren päivätupaa. Edestakaisin matka olisi 4 km. Keväthuumassa elävälle kissalle juuri sopiva matka. Tämän retken teemaksi nimittäin muodostui Pessin tahdosta "istutaan vain tässä ja kuunnellaan linnunlaulua". Ei hullumpi teema. Mindfullness-harjoitusta ja meditaatiota upeassa keväisessä luonnossa ❤

Päällikkö tarkkana 😀
Harjupolku oli hulppea kulkea; kuiva ja leveä. Alkuun polku kulki ihan suon vierellä. Lintujen keväthuudot tahdittivat kulkuamme. Kruununa päivälle oli kalasääsken ylilento ❤

Poikkesimme polulta ihailemaan rauhoittavaa suomaisemaa ❤

Joku halusi huuhtoa matkan pölyt turkistaan 😎

Matka jatkui. Häntä pystyssä tietenkin.

Aina on aikaa kiipeilyyn. Ainakin Pessillä. Koirista en ole ihan varma.

Alastulo vaatii keskittymistä ja rohkeutta.

Yksi upeimmista tai ainakin yksi monista upeista kohdista oli tämä Piifeltin salmi.

Myös Pessi piti salmesta 😀

Seuraavaksi sukelsimme peikkometsään. Vai onko tämä sittenkin keijukaisten valtakuntaa.

Satumetsää  ❤ Maahisten asuinsijoja.

Pessikin aistii maahisten läsnäolon, vai pikkulinnutko puissa kiinnostavat 😉

Lähestymme Moronkalliota.

Näky tekee vaikutuksen Pessiinkin.

Olemme melkein perillä Moronkallion päivätuvalla. Retkikunnan johtaja varmistaa reitin.

Kyllä on kissallakin ihmettelemistä vuoren suuruudessa.

Tämä näky hurmasi minut. Upea harmaa ajan patinoima tupa ❤

Pessillä oli heti homma tassussa. Tarkisti puutilanteen. Tekiköhän mieli nuotiomakkaraa 😉

Oli aika ottaa eväät esille. Mitenkä ne aina maistuvatkaan niin hyviltä luonnon helmassa.

Yksi asia on yhtä varma kuin auringon nousu aamuisin. Nimittäin Pessin meditaatiohetki ruokailun jälkeen. On kuulemma hyväksi kissan terveydelle.

Sen jälkeen oli hyvä jatkaa päivätupaan tutustumista.

Tässä tarkistetaan rakennuksen perustukset.

Oli aika palata autolle. Viimeinen silmäys idylliseen pihapiiriin ❤

Paluumatkalla aurinko paistoi siniseltä taivaalta. Oli kesäisen lämmin, melkeinpä kuuma. Ei ollut kissallakaan kiire mihinkään. Etenimme 100 metriä kerrallaan, ja sitten taas eräs istuutui. Koirien oli sopeutuminen tilanteeseen - jälleen kerran.

Auringon lämpö, lintujen laulu, kevään tuoksu ❤ Ei sitä kissakaan muuta kaipaa.

Tässä mättähällä olen, enkä enää kävele! Niin oli veikkonen tosissaan, että syliin jouduin kissan nappaamaan, jotta matka pääsi jatkumaan.

Mikä kiire valmiissa maailmassa.

Yllättäen tulikin kiire. Pessi muuttui levottomaksi, selvästi etsi jotain. Arvasin, että hätähän kaverilla on. Oli vain vaikea löytää sopivaa vessaa. Talviretkeilyyn tottunut kissa etsi lunta.

Onneksi sitä vielä löytyi.

Hommansa kullakin. Kimppakivaa 😎

Ropin ja Pessin mindfulness-harjoitus Piifeltin sillalla.

Poikkesimme vielä suon reunalle.

Auto näkyvissä, tuli Pessiinkin vauhtia.

Avasin takaluukun koirille, mutta silmänräpäyksessä sinne loikkasi myös Pessi. Samalla oivalsin, että olin unohtanut ottaa ryhmäkuvan postauksen kanteen. Jengi siis ulos autosta ja kuvaukset pystyyn.

Pessin asenne kuvauksiin oli tämä. Häntä kertoo kaiken 😀 Koirat yrittivät parhaansa kissan pelleilystä huolimatta ❤

Palasimme autolle, kotimatka alkoi. Oli jälleen hieno retkipäivä 😀

Facebook näytti muistoistani alla olevaa vuosi sitten julkaistua kuvaa.

Pikkuinen Pessi ja tuliterä raapimistorni. Eipä meistä kukaan osannut tuolloin kuvitella, millaiseksi yhteiselomme muodostuisikaan ❤