Reissukissa-Pessi ja Koirajengi Vajosuolla

Tässähän olisi ollut kaikki mahdollisuudet henkeäsalpaavalle kauhukertomukselle! Retkikunta seikkailee mystisellä Vajosuolla kuunpimennyksen ja superkuun aikana 😎 Juuri niinhän me tosiaan teimme, mutta tunnelma oli onneksi hyvin lempeä ja leppoisa ❤ Edes sudet eivät ulvoneet taustalla. Kuunpimennyskin jäi meiltä näkemättä, koska kuu nousi vasta 16.30, ja silloin taivas oli jo pilvessä ja lunta tuprutteli hiljalleen.
Viikon retkikohteemme oli Kurjenrahkan kansallispuiston Vajosuo. Varsinainen Vajosuon vaellus on n. 30 kilometriä, mutta Vajosuon parkkipaikalta lähtee myös ns. Vajosuon kierros. Sen pituus on nelisen kilometriä. Juuri sopiva talviretki kissalle. Koirien kanssa olen kiertänyt koko Vajosuon 30 km:n vaelluksen, tosin kahdessa osassa päiväretkeillen. Ensimmäisen 10 km:n osuuden (Kurjenpesältä Vajosuolle ja takaisin Kurjenpesälle, yhteensä 20 km) kuljimme edestakaisin, ja seuraavat 20 km Vajosuolta Kurjenpesälle vaelsimme yhtäsoittoa. Kurjenpesällä meitä odotti kyyti takaisin autollemme Vajosuon parkkipaikalle.

Lähtöpisteen ja kiertosuunnan havaitseminen ei edellyttä kirjoitetun tekstin lukutaitoa. Hajuaisti kertoo retkikunnallemme asian vähintään yhtä varmasti 👍 Reitti siis selvä, ei muuta kuin kissa kärkeen 😀

Keli oli mitä mainioin. Pieni pakkanen ja sen verran lunta, että oli kaunista ja valoisaa. Metsä oli hiljainen. Vain minun höpötykseni kiiri puiden  lomassa. Juu, höpötän retkikuntani muille jäsenille kaikenlaista. Minusta tuntuu, että kuuntelevat höpötyksiäni huomattavasti kiinnostuneempina kuin esim. aviomieheni. Ehkä olen väärässä - todennäköisesti kuitenkaan en 😎

Polku oli hyvän leveä joukollemme. Pessikin tuntui ilmiselvästi  arvostavan reittivalintaamme, sen verran reippaasti häntä pystyssä marssi koko matkan suon laidalle. Ei olisi millään hidastanut vauhtia edes valokuvaamisen ajaksi.

Vesi sentään toimi tuttuun tapaan magneettina. Jokainen puro oli tutkittava.

Ja toinen puoli.

Jäätynyt maa teki pitkospuuosuuksista lasten leikkiä. Ei tarvinnut pelätä, että jonon keulassa ensin reippaasti veturina  kulkeva kissa lyö yhtäkkiä jarrut pohjaan, ja kaikki takana tulevat kirjaimellisesti putoavat raiteilta! Nyt oli leveä kuljetus sallittu koko matkan.

Edellisen vierailumme jälkeen oli laavu siirretty metsästä suon reunalle. Positiivinen muutos. Pessi ei muutoksesta tiennyt mitään, mutta laavusta hän selvästikin piti.

Tässä odottanee teatteriesitystä alkavaksi 😀

Minusta tämä oli oiva paikka yrittää ryhmäkuvaa. Pessistä ei.

Sekunnin sadasosa ja yksi on rivistä poissa.

Tässä hän kuulemma voi olla. Huoltamassa tassujaan.
Vihelsin, hihkuin, sihisin, puhisin ja puhkuin herättääkseni kaverin mielenkiinnon.

Kannatti 👍Kissa kiinnostui, ja lopputulos oli varsin söpö ❤

Noin täydellisen poseerauksen jälkeen ruokatauko oli taatusti ansaittu.

Ruokailun jälkeinen meditaatiohetki on lähes satavarma juttu. Kyllä kissa tietää, mikä on ruuansulatukselle hyväksi.

Ja tämän jälkeen se kaikkein tärkein, seikkailuhetki lumoavalla Vajosuolla.
Ensin vaan pitää suorittaa hyvin tuttu ja kymmeniä kertoja retken aikana tapahtuva toimenpide, nimittäin taluttimien selvittäminen.

Kuvasin tämän vyyhdin oikeastaan mieheni pyynnöstä. Hän nimittäin lähtiessämme huikkasi, että kuvaa myös niitä teille jatkuvasti tapahtuvia fiaskoja 😎 Tällä kertaa meille ei vaan sattunut mitään kommelluksia, joten otin nyt sitten kuvan tästä ihmisiä yleensä kiinnostavasta asiasta. Minulta nimittäin kysytään tämän tästä, että eivätkö nuo taluttimet mene solmuun. Ja meneväthän ne. Ihan taukoamatta niitä saa selvittää. Pessi pitkä liina perässään on kuin mattoa kutoisi, niin taitavasti puikkelehtii liinansa kanssa siksakkia koirien taluttimien välistä.

Siinä se - Vajosuo  ❤ Lumosi Pessinkin.

Taisi se talvinen suomaisema tehdä vaikutuksen koko retkikuntaan ❤

Hetki oli ikuistettava. Kuunpimennyskin meneillään. Tosin näkyvissä juuri nyt vain Utsjoella. Etelässä kuu ei ole vielä noussut.

Sitten oli aikaa jatkaa matkaa. Luontotorni oli seuraava kohteemme.

Lintuasiantuntijamme matkalla kohteeseen.

Suunta kissalla ihan oikea, vaan tylsä emäntä oli sitä mieltä, että retkikuntamme on turvallisinta tarkkailla maailmaa tassut maan kamaralla.

Näinkö?

Vai näin?

Isoveikan vieressä on turvallista.

On varaa valita.

Vielä oli uusi keittokatos näkemättä. Sinne siis.

Ei ehkä kaunis, mutta varmasti moni arvostaa.

Tämä vieressä oleva on enemmän meidän mieleemme.

Oli aika jättää Vajosuo odottamaan yön pimeyttä. Me halusimme autolle valoisaan aikaan.

Paluureitin metsä oli valkoiseen pitsiröyhelöön pukeutunut keijumetsä ❤

Luontotaidetta ❤

Juuri ennen parkkipaikkaa löytyi  vielä tällainen ihmemaa. Siinä tuumailtiin tovi jos toinenkin.

Piti houkutella Pessi pois piilokojustaan. Muut halusivat jo autolle.

Vielä viimeiset nuuhkaisut maan uumenista, ja sitten kotiin.

Mitä ihmettä! Kotona ei reissulainen vaipunutkaan tuttuun tapaan unten maille, vaan seurasi tarkkaavaisena reissurepun purkamista. Syykin selvisi. Kaverilla oli vielä nälkä. Annoin ylimääräisen aterian ja...

Sitten kävi näin ❤❤❤