Reissukissa-Pessi ja Koirajengi Karevansuolla

Tänään oli tarkoitus bongata Sipoonkorven kansallispuisto, mutta viime päivien runsas lumisade muutti suunnitelmamme. Joku muu saa avata polut ennen meitä. Koirat ja minä siihen kyllä olisimme pystyneet, mutta koska me kierrämme kansallispuistoja kirjaimellisesti "kissa kärjessä", siitä olisi muodostunut ongelman ydin. Olen  täysin varma, että hetken homma toimisi, mutta sitten Pessi ilmoittaisi, ettei kahlaa enää metriäkään maha lunta viistäen. Jonon viimeisenä hän ei myöskään suostuisi kulkemaan. Naukuu nimittäin siellä aina niin sydäntä särkevästi, ettei sitä vaan voi kukaan kuunnella.
Niinpä pysyimme tänään kotinurkilla, jonne lunta oli tullut vain muutama sentti.
Retkikohteemme oli Karevansuo, joka kuuluu Kuhankuonon retkeilyreitistöön. Kuhankuonohan on Kurjenrahkan kansallispuistossa, eli valintamme oli kuitenkin ideologiamme suuntainen 😀
Valintaa ei tarvinnut katua. Ajoimme portista sisään lumiseen satumaailmaan ❤
Sumuisen sään takia kuvat eivät tee oikeutta todellisuudelle.

Voiko houkuttelevampaa polkua olla ❤ Holvikaari yläpuolella, ympärillä hiljaisuus ❤

Pessiä selvästi harmitti, kun annoin koirien juosta hetken vapaana. Hommahan ei ollut nyt lainkaan kissan hallinnassa 😎

Nyt on kaikki kissan maailmassa taas hyvin, kun koiratkin ovat kiinni.

Ja lisää kivaa tiedossa, koska jostain kuuluu puron solinaa. Sinne kissan suunta.

Seuraavaksi Pessi siirtyi sillan alle, ja sitten kuului molskahdus, ja ylös

ryntäsi pelästynyt kissa. Luulin jo, että retkemme päättyisi kissan avantouinnin takia tähän, mutta ihan kuivalta kaveri edelleen vaikutti. Ihmeellistä. Matka siis jatkui.

Ei vieläkään eteenpäin, vaan tällä kertaa ylöspäin.

Ja sitten istutaan 😎

Koirat ovat tottuneita odottajia. Kohtaloonsa alistuneita.

Malla-muori ottaa odotukset levon kannalta. Tylsistyneeltä selvästi vaikuttaa. Kaikkea sitä pitää vanhuksenkin sietää.

Etenemisemme kannalta tämä upea polku ei ollut ehkä paras valinta. Se samainen soliseva puro nimittäin virtasi koko matkan tuossa vierellä. Ja missä puro, siellä Pessi.

Vihdoin Karevansuon reunalla. Eihän siihen vajaan kilometrin matkaan mennytkään kuin reilu tunti! Tällaista kissavetoinen retkeily on pahimmillaan/parhaimmillaan, miten kukin asian haluaa nähdä 😀

Jos ovat näkymät tuntureilta todellista sielunmaisemaani, niin jotain lähes yhtä lumoavaa tunnetta koen kulkiessani pitkospuilla suon keskellä. On vain se hetki. Muuta maailmaa ei ole.

Tähän on pysähdyttävä vieläkin - aina. Tämä on suurien tunteiden paikka. Nostin Pessin tuohon kuluneelle oksalle. Samalle oksalle olen aikoinani retkillämme nostanut pienet poikamme. Noin kymmenen vuotta, useita kertoja viikossa, retkeilimme koiriemme ja lastemme kanssa täällä. Oksalla istuttiin pillimehua juoden, jännittyneinä maisemia ylhäältä katsellen.

Hieman jännittyneenä taitaa Pessikin alas katsoa.

Vai Ropiako katsoi? Siellä se isoveli huolestuneena seuraa pikkuveikan puuhia. Veikka se taitaa haluta yhä ylemmäksi.

Tässä vaiheessa minä päätin kutsua kaverin alas. En halunnut nähdä, miten ylös kissan rohkeus riittäisi.

Matka jatkui. Seuraavaksi yritin ottaa sitä pakollista retkikunnan yhteiskuvaa, mutta sekä valon puute että Pessin kujeet jälleen vaikeuttivat asiaa.

Tässä ongelmana oli valon vähyys, ja mustan Ropin sijoittuminen tumman puunrungon eteen. On tämä vaikeaa. Ei riitä, että handlaa kuusi koiraa ja yhden pelleilevän kissan, vaan sitten myös luontokin tekee temppujaan 😎

Tässä kohdassa otin parikymmentä kuvaa, joista yksi oli siedettävä, muissa Pessillä oli oma show. Malla-parka häpeää kissan puolesta.

Nyt häiritään Saagaa.

Uhrivuorossa Hetta. Todennäköisesti Pessillä alkoi olla nälkä, ja kuvaushetki tuntui turhalta viivyttelyltä.

Pessi varmisti jo kotona, että  hänen liha-ateriansa varmasti tuli mukaan. Ja tulihan se. Koirillekin tuli kanakierretikkuja. Ja minulle glögiä ja ruisleipää. Elämän perusasiat kunnossa 😀

On reppu reissulaiselle

kai kaikkein paras tuttu. 

Mutta mitä reppu sisältää 

se onkin eri juttu.

Ruokailua seuraa aina pieni meditaatiohetki. Vasta sitten voi matka jatkua.

Helpoksi ei myrskytuulten haltija ollut polkuamme tehnyt. Tuosta oli minunkin sukellettava  reppu selässä. Malla näyttää epäilevän notkeuttani 😎

Vielä piipahdus järven rannalle.

Pessi lumoutui maisemasta.

Koirilla riitti energiaa leikkituokioon.

Oli kuitenkin aika palata autolle. 

Minulla oli kotona sen verran viluinen olo, että laitoin jalkaani ihanat villasukat, jotka sain joululahjaksi blogimme lukijalta. Kiitos Marketta ❤ Pessikin selvästi pitää niistä ❤ Asettui tuohon ihan itse, kun yritin ottaa kuvaa sukista.

Pessillä oli rankka retki. Nukkui kolme tuntia hievahtamatta torninsa päällä. 

Isäntä tuli kotiin ja meni halaamaan kissaa, mutta Pessi ei edes silmiään avannut.

Isäntä ilmaisi huolensa kissaraasun mahdollisesta ylirasituksesta ❤