Kurjenrahkan kansallispuistossa

Vaikka kovasti jo odotammekin kevään tuloa, nautimme kuitenkin täysin rinnoin upeasta talvisesta päivästä Kurjenrahkan kansallispuiston Savojärvellä. Valkoinen hanki, sininen taivas, kirkas lämmittävä aurinko ja hyvä seura. Ei ole silloin ihminen köyhä eikä kipeä. Eläinystävämme osaavat toki olla vähemmästäkin onnellisia, mutta yleensä  me ihmiset vaadimme niin paljon enemmän.

Tämä kuva ei ole lavastettu. Ilmoitin juuri kolmikolle, että seuraavaksi pakkaamme eväät ja lähdemme retkelle. Unnakin kuunteli ilmoitustani yhtä lumoutuneena kuin Hetta, mutta kameran esille ottaminen sai ilmeen muuttumaan. Liekö neidillä  tukka kampaamatta vai mikä kamerassa inhotti 😉
Retkikuntaamme kuuluivat tänään Halti, Hetta, Ropi ja Unna. Johtajanaan totuttuun tapaan tietysti Pessi. Minä olen mukana huoltajan roolissa. Tarkoituksenamme on kiertää Savojärvi, n. 6 km. Lähtöpisteeksi valitsimme meitä lähempänä olevan Rantapihan. Toinen vaihtoehto olisi  Kurjenpesä. Molemmista löytyvät mm. tulentekopaikat.

Kurjenrahkan kansallispuisto on retkikunnallemme oikeastaan ns. kotipuisto, niin usein siellä vierailemme. Pessillekin ainakin Savojärven kierros on selvästi tuttu reitti, koska hän ei nimittäin tavoistaan poiketen tutkinut koko matkan varrella yhtään opaskylttiä. Kuvastakin näkee, miten kaveri muina kissoina ohitti heti ensimmäisen kyltin edes vilkaisematta siihen. Mitä turhaa aikaa hukkaamaan  itsestään selvyyksiin 😎

Muut jo valmiina, Haltia vielä odotellaan.

Alkuun näytti siltä, että kissalla on menossa en kävele poluilla -päivä! Suunta oli koko ajan jommalle kummalle sivulle, eikä eteen. Taisi hankikanto hurmata retkeilijän. Olihan sitä jo koko pitkä talvi jouduttu kulkemaan upottavan lumen takia  vain kapeaa polkua pitkin, joten uusi ulottuvuus houkutti.

Tässä olin Pessin mielestä ikävä emo, joka kieltää kaiken kivan. Estin nimittäin vesileikit. Minun elämänkokemuksellani ei 8 asteen pakkasella  ole järkevää  antaa lasten lutrata vedellä 😎

Sulassa sovussa onneksi jatkoimme matkaa.

Nosebook 😀

Ruumiinkulttuurin joukkoon on hyvä sijoittaa myös pala hengenravintoa. Kissankin on syytä tuntea kansakuntamme historia. Pessi kuuntelee tarkkaavaisena, kun kerron  veljessodasta.

Massiivinen muistomerkki suon reunalla herättää kunnioituksen.

Jatkamme matkaa hieman mietteliäinä. Pian kuitenkin häikäisevä aurinko saa meidät unohtamaan  ikävät asiat.

Koirat somettaa, mutta Pessillä on jotakin mielessä.

Kaverillahan on ihan neliveto päällä. Taitaa tunnistaa edessä olevan paikan. Kuhankuonon rajakiven. Kuuden kunnan rajapyykin. Maakuntamatkailua nopeimmillaan!  Siihen on retkikuntamme pysähtynyt useasti ennenkin. On syöty eväitä ja otettu valokuvia. Selvästi kivat muistot paikasta jäänyt Pessillekin, kun niin hanakasti sinne haluaa.

Täydellinen paikka ryhmäkuvalle. Muskettisoturit.

Pessi ei olisi Pessi, ellei hän haluaisi aina olla hieman erilainen nuori 😎 Mielellään hieman parempi ja hieman ylempänä kuin muut. Koirat selvästi häpesivät kissan käytöstä.

Lopuksi saimme kuitenkin onnistuneen kansikuvan.
Kuvauksen jälkeen jatkoimme matkaa. Vielä ei ollut eväiden aika. Ohitimme Rantapihan pysähtymättä, mutta heti sen jälkeen on upea luonnon taideteos.

Oli ihan pakko nostaa Pessi tuohon. Ei hän siihen paikoilleen tietenkään jäänyt. Täydellinen kiipeilypuu oli nääs löytynyt.

Tehtävä vaatii keskittymistä. Tarkkana on oltava jokaisella tassun siirrolla.

Haasteet jatkuivat. Sillan ylitys on aina mielenkiintoista.

Ei ole helppoa olla pieni.

Polku jatkui pitkin aurinkoista järven rantaa. Tässä oli hyvä paikka evästauolle.

Näkymä lounasravintolastamme järvelle.

Reppu ja reissumies ❤

Aurinkoinen järven jää houkutti jatkamaan matkaa. Jonkun verran oli järvellä hiihtäjiäkin. Latua avattiin parhaillaan koneellisesti, joten eiköhän jää meidätkin kantaisi.

Aurinko oli sulattanut lumet eteläpuolen rannoilta, ja sinne piti päästä.

Jotain mielenkiintoista tuolla täytyy olla. Minä en harmikseni haistanut mitään.

Jos oli Pessillä alkuun "en kävele poluilla -päivä", muuttui se tässä vaiheessa "en osaa päättää -päiväksi". Jatkossa nimittäin seikkailimme edestakaisin rannan ja järven jään välillä. Koska Pessi sai taas päättää 😉

Taukopaikka tarkistettu. Ei ollut keneltäkään unohtunut eväitä, mutta ei ollut myöskään aurinkoa.

Takaisin järvelle siis.

En osaa päättää -kissa taitaa taas nähdä rannalla jotain kiinnostavaa. Sinne.

Pessin reitti kulki vuorotelleen maalla, merellä (järvellä) ja ilmassa. Oli hyväksyttävä se tosiasia, että viimeiset 2 kilometriä tulisivat kestämään selvästi kauemmin kuin ensimmäiset 4 kilometriä! Mikä kiire sitä kissalla valmiissa maailmassa 😀

Miksi pitäisikään kiiruhtaa. Hetken maailma on tässä ❤

Veljensä vartija.

Kaksin aina kaunihimpi.

Suo kutsuu kulkijaa.

Koirien mielenterveyden turvaamiseksi harjoittelimme suolla paikallaoloa. Palkka tehdystä työstä on tietenkin asian ydin. Pelkäsin, että koirat turhautuvat, kun joutuvat kulkemaan yhden mielivaltaisen kissan perässä pitkin maita ja mantuja 😉

Varmistelin vielä koirien hyvinvointia heittämällä heille nameja etsittäväksi. Pessi ei ollut innostunut. Taisi huomata jotakin kiinnostavampaa.

Liikkeelle siis.

Taiteellinen kissa. Halusi tähän istumaan. Ymmärtää selvästi luonnon kauneutta. Ehkä paikka harmaine keloineen  toi mieleen meille niin rakkaan Lapin ❤

Oli aika jättää järvi taakse.

Ja palata parkkipaikalle.
Kansallispuistomme ei pettänyt tälläkään kertaa. Vietimme jälleen ikimuistoisen päivän sen helmassa ❤

En ymmärrä, mihin virtapiirin Pessi oli kytketty retkemme ajaksi 😉 Paristot eivät nimittäin tainneet tyhjentyä nimeksikään neljän tunnin ja kuuden kilometrin aikana.
Päästyämme kotiportista sisälle, koirat suunnistivat suorinta tietä ulko-ovelle, mutta Pessi suoraan lintulaudalle. Jäiköhän kissalle nälkä? Pitänee lisätä eväitten määrää 😉

Tässä istui kuin odottaisi ylhäältä  suoraan suuhun putoavaa lihapalaa 😎 Lopulta kannoin kaverin sisälle, koska ei kutsuistani huolimatta tullut vapaaehtoisesti.

Sisällä näytti onneksi hetken kuluttua tältä. Seikkailu oli tehnyt tehtävänsä.

Nukahtihan se kaikkein pieninkin retkeilijä ❤❤❤