Reissukissa-Pessi ja Koirajengi Kullaanvuorella

Ei meidän tänään pitänyt retkelle lähteä. Sumuinen, ehkä vettäkin sateleva päivä oli luvattu. Ja Pessikin oli väsynyt. Ei tullut aamulla muun lauman mukana edes sanomalehteä hakemaan tiemme päästä, vaan jäi eteiseen nukkumaan valjaat ja liina puettuina päälleen. Aamupalakaan ei hänelle maistunut. Päätinkin mennä aamukahvin jälkeen vain sissiryhmän (Ropi, Hetta, Unna)  kanssa hieman reippaammalle lenkille. Jostain syystä Pessipä piristyikin ja halusi selvästi mukaan. Ei auttanut muuta kuin muuttaa suunnitelmia, tehdä retkikunnalle eväät ja pakata reppu. Koska  Pessi tahtoo 😎

Niin oli kaveri innoissaan, ettei malttanut odottaa edes portin avaamista. Minä en ollut ihan yhtä innoissani, koska oli sunnuntai. Silloin poluilla liikkuu normaalia enemmän väkeä, mikä ei todellakaan helpota retkikuntamme etenemistä. No, ehkä ankea harmaa aamu ei houkuttelisi ulkoilijoita massoittain, ja me selviäisimme kunnialla. Valitsin kohteeksi Kullaanvuoren. Upea paikka kaikkina vuodenaikoina. Kuuluu Kuhankuonon retkeilyreitistöön, joka on yhteydessä mm. Kurjenrahkan kansallispuistoon. Ne muodostavat yhdessä yli 300 km:n pituisen reittikokonaisuuden, eli eivät lopu heti kissalta retkikohteet. Koirien kanssa olenkin alueella liikkunut yli 30 vuotta!

Jätimme tällä kertaa auton Raision eläinten hautausmaan parkkipaikalle. Tarkoituksena olisi tehdä vain noin 5 km:n edestakainen retki vuorelle.
Kuvassa Pessi tapansa mukaan tutustuu opasteisiin. Mahtoiko ymmärtää, ettei tuo taulu onneksi koskenut nyt meitä, vaan oli hautausmaan käyttäjille tarkoitettu ohje.

Polku oli  hyvin tallattu ja  leveä kulkea. Heti tässä alussa meidät ohitti sauvakävelijäryhmä ja perään tuli vielä kaksi juoksijaa. Seuraavaan tuntiin emme nähneet ketään, ja muutenkin vain kaksi ryhmää näiden alkujoukkojen jälkeen. Oikein leppoisa rauhallinen retki siis.
Pessi olisi yläkuvassa kovasti jo menossa, mutta koirat vain tutkivat nosebookia.

Turha on kuitenkaan kissan moralisoida somemaailman vaaroista! Niin on koukussa kaveri itsekin. Tutkii viestejä kuin paraskin vainukoira.

Tätä viestiketjua luettiin pitkään ja hartaasti.

Joukossa jälleen joku hieman korkeatasoisempi viesti 😉

Mielenkiintoinen tarina tässäkin.

Ja tässä. Vainukissa-Pessi somettaa 😀

Kyltin mukaan molemmat polut vievät Kullaanvuorelle. Matkakin suht sama. Päätin oikeasti antaa Pessin valita polun.

Kaverille valinta oli helppo. Tarkisti ensin oikeanpuoleisen polun ja valitsi vasemman. Vaikuttikohan valintaan, että vasenta oli juuri joku kulkenut. Fiksu kissa.

Vuoren valloittajat aloittavat kiipeämisen.

Kissan tahtiin etenemme. Vastuu retken onnistumisessa on jälleen hänen.

Selvästi Pessi ymmärtää tehtävän vakavuuden. Jokainen opaste on luettava.

Kullaanvuoren huippu on 71 m korkea, ja siellä on näköalatorni. Se olkoon kääntöpisteemme. Retkikuntamme ei kuitenkaan voinut ohittaa tätä  pöytäryhmää.

Koirat etsivät maasta joltakin ehkä pudonneita eväitten murusia, mutta Pessi haluaa aina muita korkeammalle.

Täydellinen paikka ja hetki suorittaa tassuhuolto. Me muut toki odotamme 😎

Homma hoidettu. Matka kohti huippua jatkuu. Vähän ennen näköalatornia on "paimenen hauta". Syvä pystyluola, johon tarinan mukaan olisi joskus pudonnut paimen hevosineen.

Pessi tarkistaa vielä viimeisen opasteen huipulle.

Huomatkaa Pessin valppaus. Kohde selvästi kiinnostaa 😀

Yhä ylemmäs yrittää...

Kukkuu. Pessin oma tv-ruutu.

Me tyydyimme kuitenkin ihailemaan maisemia tornin juurelta. Retkikunnallemme olisi hieman liian suuri haaste kiivetä torniin, vaikka sieltä hyvällä säällä voi nähdä jopa Turun tuomiokirkon.

Upealta näyttää Hetan ja Unnankin mielestä.

Viimeinen silmäys, ja matka jatkuu 600 metriä takaisinpäin ja 200 metriä sivulle. Sieltä löytyy laavu. Aika syödä eväät 😀

Siellä se laavu houkuttelee nälkäisiä. Tällä kertaa houkutteleekin erityisen vahvasti. Nuotio räiskyy, savu nousee ja retkikunnan nenät tuntevat makkaran tuoksun. Joku on ehtinyt ennen meitä.

Päätin antaa  grillaavalle lapsiperheelle ruokarauhan. Meille riittäisi tämä "miniatyyrilaavu".

Hyvin maistuivat eväät tässäkin.

Jatkoimme kuitenkin matkaa heti ruokailun jälkeen.

Huvittava reittivalinta tapahtui alaspäin mentäessä. Kaikki koirat menivät tämän jäätikön vierestä, vaan Pessipä ei. Tarkkana, kieli melkeinpä keskellä suuta, taiteili itsensä jäätä pitkin alas.

Jäärataosuus suoritettu.

Yhtään opastaulua ei Pessi tällä reissulla ohittanut pysähtymättä.

Huvittava sattuma(ko?😎), että juuri tässä kohdassa Pessi pysähtyi ja mietti pitkään kumpaan suuntaan menisimme. Polun tuossa suunnassa on kotimme. Polku vie todellakin sinne. Matkaa vaan tulisi viisinkertaisesti tuohon toiseen polkuun verrattuna, jonka päässä siis automme on.

Koirat löysivät jotakin mielenkiintoista haisteltavaa, mutta Pessi istahti tähän niin tomeran näköisesti, että halusin ottaa lähikuvan.

Pessin siniset silmät olisin halunnut vangita kameralle, mutta en onnistunut.

Sen sijaan sain tällaisen kuvan ❤ Koirat ihan oma-aloitteisesti tulivat istumaan  eteeni. Noo, kuvauspalkan toivossa tietenkin tulivat. Saivat tietysti palkan. Oma-aloitteisuuttahan arvostetaan työmarkkinoillakin 😉

Retki läheni loppuaan. Olimme jälleen eläinten hautausmaan kohdalla. Hautausmaa saa aina miettimään syntyjä syviä. Elämän ainutlaatuisuutta. Juuri tämän hetken arvokkuutta. Huomisestahan emme koskaan tiedä ❤

Hautakoruina kaulapannat ❤ 

Matka jatkui autolle  kiitollisuuden siivittämänä. Kiitollisena ihan kaikesta ❤

Kirjoittaessani tätä retkikertomusta ei Pessi touhunnut mukana. Nukkui retkestä uupuneena makuuhuoneessa. Asento vain vaihtui.